Yhteys yleisöön - osallistava tanssiesitys julkisessa tilassa

Vera Varhegyi

Élan Interculturel, France

Mikä oli viimeinen näkemäsi tanssiesitys?  Tunsitko yhteyttä esiintyjiin? Miltä se jätti sinulle tunteen? 

Tai – ihan varmuuden vuoksi – Milloin oli viimeinen tanssiesityksesi? Tunsitko esiintyjänä yhteyttä yleisöön? Millaisen tunteen se jätti sinulle?

Tässä hankkeemme kolmannessa luvussa tutkimme, miten osallistavasta tanssiesityksestä (mieluiten julkisessa tilassa) voi tulla keino luoda aito, erityinen yhteys tanssijoiden ja heidän yleisönsä välille, joka synnyttää vastavuoroisuutta ja mahdollisesti jopa uudenlaisen tavan pohtia omaa suhdettamme kehoon ja tanssiin.  Tässä on lyhyt esittely siitä, miksi tämä on mielestämme mahdollista. Jos haluat innokkaammin ymmärtää, miten tämä toteutetaan, siirry suoraan videotunneillemme.

Mikä tanssi?

Ennen kuin menemme pidemmälle, pysähdytään sanaan “tanssi”. Tanssi voi tarkoittaa niin monia erilaisia käytäntöjä, ja erityisesti nykyaikaisessa, eurooppalaisessa kontekstissa sillä viitataan aivan liian usein huolellisesti laadittuihin koreografioihin, joissa kehoja rajoitetaan tarkasti ja kurinalaisesti.  Käytäntö, joka perustuu siihen, että “kehoa välineenä koulutetaan ja kurinalaistetaan ikään kuin se olisi hyvin organisoitu kone”. 1

 

Seuraavassa emme puhu tämäntyyppisestä tanssista.

 

Seuraavassa emme puhu tämäntyyppisestä tanssista.  Pikemminkin puhumme tanssista aitona ilmaisumuotona. Tätä Vimmartin taiteellinen johtaja Jarmo Skön kuvailee näin: “Ihminen on luotu ilmaisemaan itseään, ja tanssi on ihmiselle luonnollisin tapa ilmaista itseään. Pieni lapsi tanssii automaattisesti optimaalisessa asennossa, vapaana kehon ja mielen lukoista” 2.

 

Tanssi on tässä mielessä tila, jossa ihminen saa kosketuksen omaan autenttisuuteensa, keholliseen itseensä. Tämä tanssi on usein sidoksissa jonkinlaiseen improvisaatioon, vaikka esitykseksi muuttuessaan se käykin läpi useita kollektiivisen jakamisen ja työstämisen kierroksia. Tällainen improvisaatio on arvokas lähtökohta: “Kun heittäydymme tanssi-improvisaatioon ja ymmärrämme näin kehomme pikemminkin löytämisen paikoiksi kuin kehoiksi välineinä tai hallintavälineinä, astumme kokonaisvaltaisen ymmärryksen tilaan, jossa keho ja mieli kietoutuvat toisiinsa.” 3

 

Tanssi ei kuitenkaan ole vain henkilökohtaista, vaan sillä on myös tärkeä sosiaalinen, jopa poliittinen ulottuvuus: THEAMAn perustajalle ja taiteelliselle johtajalle Vasileios Oikonomoulle tanssi on ensimmäisestä hetkestään lähtien ollut rituaalinen käytäntö, joka on ehdottomasti poliittinen teko yhteiskunnassa, joka etsii yhä enemmän jäsentensä välisen henkilökohtaisen tilan selviä rajoja ja heidän keskinäistä kanssakäymistään demokraattisessa kontekstissa.

 

Aina kun mahdollista, suosittelemme, että tanssin tueksi, inspiraatioksi ja säestykseksi käytetään elävää musiikkia.  Musiikin lisääminen tanssiryhmään yhdistää kaksi toisiaan täydentävää luovaa maailmaa. Rytmin lyöminen viittaa sisäiseen yhteyteen. Sen lisäksi, että rytmi koetaan elävänä, se mahdollistaa nopeamman yhteyden kaikkien läsnä olevien toimijoiden (muusikot, tanssijat, yleisö) välillä. Koko esityksen ajan voi tuntea muusikoiden ja tanssijoiden välisen synergian, jonka ansiosta jokainen voi tuntea itsensä tuetuksi, autetuksi, saatetuksi. Musiikilla on aineeton vaikutus, joka saa tanssijat liikkumaan, kokoontumaan ja ottamaan kontaktia toisiinsa yhteisen luomisen vuoksi.

 

 

Why appear in front of an audience?

“Yleisön edessä oleminen tuntuu minulle kodilta. Se on paikka, jossa voin olla oma itseni. Rakastan sitä, että minut nähdään. Rakastan luoda tunteita muille. Rakastan kertoa heille ideoitani, tarinaani. Ei ole väliä, onko yleisö suuri vai pieni, onko se suuressa teatterissa vai pienellä terassilla. Se tuntuu valtavan lämpimältä halaukselta (minulla oli onnea, ettei minulla ole huonoja kokemuksia) Vuorovaikutuksessa pidän eniten siitä, etten tunne näitä ihmisiä. Annan itseni, mutta sillä ei ole väliä, mitä he ajattelevat minusta ihmisenä. Välitän tietysti siitä, nauttivatko he esityksestäni, mutta tämä on jotain, joka ei kuulu henkilökohtaiseen elämääni. Se on minulle esiintymisen “kaksinapaisuus”.  Ne ovat kaikkein ”itsekkäimpiä” hetkiä, koska ne eivät ole ”minua”. Tarkoitan sitä, että olen roolin tai tilan takana ja palvelen sitä. Tässä se tuntuu hyvältä.”. 4

 

 

 

“Se on kamppailua. Olen syvästi ujo, en halunnut näyttää itseäni”, tunnustaa eräs kollegamme. Eräs klovniesiintyjä kuvailee yleisön eteen esiintymistä “kauhistuttavaksi”. Yleisöllä on todellakin valta arvioida, tuomita ja mahdollisesti hylätä. Kuitenkin juuri esiintyminen saa taiteilijat tuntemaan itsensä “eläviksi”, “menemään itsensä ulkopuolelle, aistimaan tunteita, jotka tekevät heidät olemassa oleviksi”. Tämä kaksijakoisuus saattaa kuulostaa tutulta. Itse asiassa se on jokaisen viestinnällisen teon mahdollisuus. Jokaisessa vuorovaikutustilanteessa luomme tiedonvaihdon lisäksi suhteen ja tarjoamme osia itsestämme, osia identiteetistämme, jotta toinen voi tunnistaa tai hylätä ne. Sapiens on syvästi sosiaalinen laji; olemme olemassa vuorovaikutuksen ja suhteiden kautta.

 

 

“Meillä ihmisillä on tarve tulla nähdyksi ja tunnustetuksi. Meillä kaikilla on tarinoita kerrottavana, ja ihmisillä on aina ollut tarve jakaa niitä. Kun esiinnyn, olen vahva. Tunnen olevani kykenevä. Minut nähdään ja ihmiset todella kuulevat, mitä minulla on sanottavana. Se on voimaannuttavaa, ja uskon todella, että myös osallistujamme kokevat sen, kun heille annetaan mahdollisuus näyttää itsensä yleisön edessä». 5

 

 

Psykologi Irving Yalom puhuu “ontologisesta yksinäisyydestä”, joka on paljon muutakin kuin yksinoloa. Kyse on jokaisen ihmisen subjektiivisen näkökulman ykseydestä maailmaan ja halusta jakaa tämä näkökulma, saada todistaja, joka voisi ymmärtää ja tunnustaa tämän näkökulman. 

 

 

“Haluamme tulla nähdyksi ja kuulluksi, haluamme ilmaista tunteitamme. Tarinoita on kerrottu tanssin avulla tuhansia vuosia, se on ollut osa rituaaleja ja yhdistänyt ihmisiä yhteisöihin. Se on ollut osa yhteisöllisiä kokemuksia, iloa, surua, intohimoa, pelkoa ja rakkautta. Toisten edessä esiintyminen on kirjoitettu DNA:han ja luo yhteyden muihin. Esiintyminen ja tanssi on avain vastavuoroiseen tunnustamiseen.”  6

 

“Vastavuoroinen tunnustaminen” harvinaisena kokemuksena siitä, että näemme, reagoimme ja vahvistamme toistemme identiteettiä ja aitoutta, on keskeinen käsite Raisa Fosterin kehittämässä tanssi-innostamisen menetelmässä, jonka suomalaiset yhteistyökumppanimme jakoivat hanketiimin kanssa.  Esitys on etuoikeutettu hetki, jolloin tällainen vastavuoroinen tunnustaminen voi syntyä.

 

Contact-ryhmäläisille tanssityöpajan tekeminen ilman esitystä on kuin valmistautuisi lausumaan lempilauseensa ilman, että saisi koskaan sanottua sitä. Esitys on kuitenkin ainutlaatuinen tapahtuma paitsi esiintyjälle myös yleisölle.  DK-BELin toinen perustaja ja taiteellinen johtaja Sophie B Bulbulyan korostaa niitä tunteita, jotka syntyvät yleisössä esityksen kontaktin kautta. Esitys muuttaa jotain yleisössään.

 

«Yleisöllekin voi olla hyvin voimaannuttavaa todistaa sitä hetkeä, kun esiintyjä on läsnä – ei yritä esiintyä, vaan tekee vain tehtävänsä ja keskittyy hetkeen. Se on se hetki, jolloin voimme tuntea yhteyden, kontaktin yleisön ja esiintyjän välillä.” 7

 

Vasileios Oikonomou, THEAMAn perustaja ja taiteellinen johtaja, lähestyy esitystä mielellään ὄψις (opsis) käsitteen kautta, joka on Aristoteleen mukaan tragedian kuudes ja tärkein osatekijä, kuten Poetiikkaa käsittelevässä teoksessa (Poetiikka 6.1450b16-17) esitetään. Esityksen ὄψις syntyy sen “materiaalin” (näyttelijät, rekvisiitta, tehosteet) kokoonpanosta tai muotoilusta ohjaajan esteettisen maailmankäsityksen mukaan. Tämä merkitsee myös sitä, että puhumme pakostikin ainutkertaisuudesta emmekä yhdestä ihanteellisesta asetelmasta”Spektaakkeli edesauttaa näytelmän vaikuttavuutta ja luo varmasti näytelmän estetiikkaa ohjaajan henkilökohtaisen näkemyksen mukaan. Esteettinen luominen ei edellytä ideaalia, vaan esityksen ainutlaatuista sovittamista, vain näin se voi herkistää, viihdyttää ja aiheuttaa yleisössä sopivan reaktion. Ainutlaatuisuus muodostaa täydellisyyden.” 8

 

 

Tämä sama tulkinta termistä ὄψις, liittyy myös vammaisten esiintyjien läsnäoloon, koska se “korostaa ainutlaatuista verrattuna ideaaliin ja korostaa sitä, miten kohtauksen materiaalin muovattavuus mahdollistaa teatterillisen opetusmenetelmän uudelleenrakentamisen vammaisten ammattilaisnäyttelijöiden kohdalla”. 

Jokaista vammaista näyttelijää olisi pidettävä erityisenä “materiaalina”, joka edistää kohtauksen ainutlaatuista sovittamista…”. 9

 

Miksi tehdä julkisia esityksiä marginaaliryhmien jäsenten kanssa?

Taidetyöpajoja käytetään toisinaan “toimintaterapiana” tai tapahtumina, joissa osallistetaan eri syrjäytyneiden ryhmien jäseniä, jolloin keskitytään osallistujien kokemaan prosessiin.  Taiteilija Werner Moronille tämä merkitsee, että vahvistamme eroa tällaisten prosessien tuloksena syntyvän taiteen ja todellisen ja arvokkaan taiteen välillä, jota tekevät vain “oikeat” ammattitaiteilijat.  Werner Moronille, kuten myös Contact-hankkeen taiteellisille johtajille, julkinen esitys on välttämätön vaihe, joka huipentaa yhteisen työn, antaa sille suunnan ja vahvistaa sen. Eugene Van Erven (2014) varoittaa kuitenkin myös riskeistä ja panoksista: haavoittuviin tai syrjäytyneisiin tilanteisiin joutuneiden ihmisten osallistuminen merkitsee vastuuta heidän suojelemisestaan ja siitä, että heitä ei aseteta vaikeisiin tilanteisiin.  Sellaisen esityksen esittäminen, joka ei ole valmis, joka ei tyydyttäisi yleisöä, voi vaikuttaa haitallisesti sekä yleisöön että esiintyjiin. Yleisön ennakkokäsitykset ja stereotypiat vahvistuisivat (esim. vammaiset eivät osaa eivätkä saa tanssia), ja esiintyjät näkisivät kaiken prosessin aikana rakentuneen luottamuksen katoavan. Van Ervenin mukaan innokkaat tai kyyniset yhteisötaiteilijat ja heidän “institutionaaliset sponsorinsa” sekoittavat aivan liian usein osallistumisen ja sosiaalisen osallisuuden.  Liian usein taustalla vaikuttaa olevan seuraava logiikka: “Tarjoa vain esteettisesti muotoiltu foorumi aliedustetuille ryhmille ilmaista itseään, niin olet edistänyt merkittävästi heidän sosiaalista voimaantumistaan ja integroitumistaan”. Tällainen logiikka perustuu kuitenkin pikemminkin välineellistämiseen kuin aitoon osallistumiseen, ja se voi lopulta osoittautua haitalliseksi sosiaalisen yhteenkuuluvuuden ja todellisen kohtaamisen kannalta. 10

 

 

DK-BELin perustajalle ja taiteelliselle johtajalle Sophie Bulbulyanille tämä on ratkaiseva asia: vammaisia tanssijoita ei saa asettaa vaikeaan asemaan.  Myös Jarmo Skön korostaa, että on tärkeää varmistaa, että esiintyjäksi tuleminen ja yleisön kohtaaminen on turvallinen prosessi.”  Esityksen pitäisi olla ikkuna siihen, miten ihmissuhteet voivat olla kevyitä ja helppoja, ei provosoida yleisöä ja saada erilaisuutta näyttämään elämää suuremmalta.  Se herättäisi säälin ja tarvitsevuuden tunteita, jolloin kuilu kasvaisi sen sijaan, että se pienenisi.  Se on aivan väärin.

Miksi julkinen tila?

Näytä taidetta niille, jotka eivät sitä etsi.

DK-BELin perustajan ja taiteellisen johtajan Sophie B:n mielestä julkisen tilan valinta esityspaikaksi liittyy hänen tehtävänsä ytimeen. Ensinnäkin teatterissa käyminen on vain osa yhteiskunnan kapean väestönosan elämäntapaa.  Monet muut eivät jaa tätä tapaa eivätkä käy koskaan esityksissä.  Se, että ihmiset saavat ensimmäistä kertaa huomata, mitä esitys on, on hyvin erityisen jännittävää.

 

Esittele osallistavaa tanssia sosiaalialan ulkopuolella

Lisäksi “osallistava tanssi” houkuttelee nykyään vain tietynlaisia teatterikävijöitä.  Tehtävänä on siis myös yllättää yleisö, joka ei olisi halunnut nähdä vammaisten ihmisten esityksiä.  Kuten eräs ohikulkija totesi jossain päin Saksaa: “Esityksellänne muutatte jokaisen ihmisen näkökulmaa”.  Sophielle ja DK-BEL:lle todellinen esteettömyys ulottuu molempiin suuntiin.

 

Muistuta ihmisiä siitä, että tanssi on mahdollista kaikille

Arkeologiset todisteet kertovat meille, että tanssi oli läsnä ihmisyhteisöissä ainakin 10 000 vuotta sitten, ja voimme löytää varhaisia historiallisia merkintöjä sen läsnäolosta antiikin Kreikassa, Raamatussa, Talmudissa, varhaisissa kiinalaisissa ja intialaisissa kulttuureissa, itse asiassa kaikkialla, missä on kirjoitettuja tai kuvattuja historiallisia kertomuksia. Mutta tanssin tarina saattaa olla paljon vanhempi kuin kirjoituksen. Itse asiassa tanssi on saattanut olla tapa välittää tarinoita jo ennen kirjoituksen keksimistä.  “Tarinoita on kerrottu tanssin avulla tuhansia vuosia, se on ollut osa rituaaleja ja yhdistänyt ihmisiä yhteisöihin”.  Yhdessä liikkuminen samassa rytmissä on voimakas kokemus, joka yhdistää yksilöt ryhmään ja vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta, jonka länsimainen nykyihminen saattaa tuntea diskoista ja juhlista, mutta joka on kaikkien rituaalien ja kollektiivisten tanssikäytäntöjen taustalla.  Näin ollen tanssi oli luultavasti paljon paremmin integroitu ihmisten jokapäiväiseen elämään eikä rajoittunut vain harrastajien kapeaan piiriin. Tanssi ei myöskään rajoittunut erityisesti tanssille omistettuihin paikkoihin, vaan se oli läsnä julkisissa tiloissa.  Haluamme tuoda esityksen julkiseen tilaan kunnioittaaksemme tätä perinnettä ja muistuttaaksemme kaikkia siitä, että tanssi on myös heidän ulottuvillaan.

 

Joitakin huomionarvoisia seikkoja

Julkisessa tilassa esiintymiseen liittyy enemmän epävarmuutta kuin tavallisissa esiintymispaikoissa esiintymiseen, joten siihen liittyy ylimääräisiä varotoimia ja huomiota.  Konkreettiset paikat ja oikeat hetket valitaan huolella, ajatellen liikennettä, sääolosuhteita, ääniä ja tietysti saavutettavuutta ja esteettömyyttä.  Mitä tulee suhteeseen yleisöön, Sophien kanta on, ettei hän tarjoa mitään e

rityistä esittelyä tai välitystä etukäteen.  Hän pitää parempana, että yleisö saa kokea kokemuksen ensin, ilman ennakkoluuloja tai erityisiä valmisteluja.  Esityksen jälkeen voi kuitenkin olla tilaa vaihtaa ajatuksia ja keskustella sellaisten yleisön jäsenten kanssa, jotka ovat erityisen liikuttuneita tai uteliaita jne.

Yhteenvetona:
osallistavien tanssiesitysten panokset julkisessa tilassa.

Vammaisten tanssijoiden tanssiesitys tuo vielä yhden lisäkierteen.  Nykyään länsimaisissa yhteiskunnissa vammaisuuteen suhtaudutaan tietyllä tavalla ristiriitaisesti: yhteiskunnallisessa keskustelussa vahvistetaan, että vammaisuus ei vähennä millään tavalla normaaliutta tai sosiaalista jäsenyyttä eikä vaikuta henkilökohtaiseen arvoon tai ihmisarvoon. Silti vammaisia syrjäytetään edelleen, ja heille ehdotetaan aivan erillistä maailmaa työelämän, kollektiivisen tai julkisen tilan ulkopuolella. David Le Bretonin mielestä mahdollinen selitys tälle ilmiölle on yhteiskunnassamme vallitseva implisiittinen sosiaalisen kanssakäymisen sääntö: kohteliaassa kanssakäymisessä kehojen on oltava huomaamattomia. Niiden ei pitäisi päästää ääniä (puheemme lisäksi), niillä ei saisi olla hajua, niiden ei pitäisi muistuttaa meitä nisäkäsluonteestamme ja niiden pitäisi alistua niin, että vuorovaikutus olisi sujuvaa ja että ne peilaisivat hienovaraisesti toista. Sen ei todellakaan pitäisi näyttää mitään yllättävää, tavallisuudesta poikkeavaa. Se, joka rikkoo tätä sääntöä, joko vapaaehtoisesti tai rakenteellisesti, häiritsee vuorovaikutuksen sujuvuutta ja aiheuttaa hämmennystä tai ahdistusta.  Tanssiesitys haastaa tämän ristiriitaisuuden ja piilossa olemisen, ja siinä otetaan takaisin ruumiillisuus, liikkeen ilo ja kauneus, olipa fyysinen rakenne tai aistimus millainen tahansa.

 

Tässä mielessä osallistava tanssi ansaitsee ehkä enemmän kuin mikään muu esitys vertailun “siirtymäriitteihin”, jotka ovat rituaaleja, jotka merkitsevät jotakin yhteiskunnallisesti merkittävää muutosta (kuten bar mitzvah, valmistuminen, häät jne.).  Esityksiä voidaan pitää myös siirtymäriitteinä, ja ne “toimivat siirtymänä kahden vakiintuneemman tai tavanomaisemman kulttuurisen toiminnan tilan välillä” .  Erotteluvaiheeseen kuuluvat esityksen valmistelu, sitä edeltävät työpajat ja harjoitukset.  Itse esitys on kynnys- tai rajapyykki. Ja sitten on jälleenyhdistyminen yhteisöön, eri tavalla.  Inklusiivinen tanssiesitys on kuitenkin yhtä lailla siirtymäriitti yleisölle kuin esiintyjillekin, sillä se luo uuden yhteyden, ei niinkään vain vammaisuuteen vaan kehollisuuteen sinänsä.

Mitä voit oppia tässä luvussa, joka sisältää video-opetusta ja toimintalomakkeita?

Tässä hankkeen osassa haluamme jakaa erilaisia tapoja rakentaa julkinen esitys, joka perustuu yksinkertaiseen tanssi- tai musiikkitoimintaan.  Nämä aktiviteetit ovat tyyliltään samankaltaisia kuin ensimmäisessä luvussa esitellyt aktiviteetit, joissa osoitimme, miten ihmisten välinen kontakti voi syntyä liikkumalla ja musisoimalla yhdessä.  Toisessa luvussa esiteltiin erilaisia strategioita ja näkökulmia, joiden avulla voidaan luoda kollektiivisia koreografioita ja jotka perustuvat näihin yksinkertaisiin, helposti lähestyttäviin ehdotuksiin. Nyt tuomme esiin, miten sama pedagoginen lanka voi johdattaa meidät luomaan julkisia esityksiä: miten voit ottaa esimerkiksi sellaisen ajatuksen kuin “päästä ulos kuplastasi” (ks. DK-BEL:n videotunnit) tai leikkiä “arkiliikkeillämme” (VIMMART:n videotunnit) käyttäen niitä luovana rajoitteena, joka kannustaa pääsemään liikkeeseen, yhteyteen, luomaan yksittäisiä liikesarjoja, yhdistelemään niitä ja kietomaan ne täysimittaiseksi koreografiaksi, jonka voi jakaa yleisön kanssa.   Älä pidä näitä aktiviteetteja tai ideoita jäykkinä resepteinä vaan pikemminkin inspiraation lähteinä, joita voit mukauttaa omaan tyyliisi, ryhmääsi ja taiteeseesi.

References

  1. Parviainen cited by Foster Raisa Foster 2012 “The Pedagogy of Recognition -Dancing Identity and Mutuality” doctoral dissertation, University of Tampere
  2.  Jarmo Skön, personal communication 2023
  3.  Foster 2012
  4.  Dimitra Svigou, personal communication 2023
  5.  Satu Järvinen, personal communication, 2023
  6.  Jarmo Skön, personal communication, 2023
  7.  Satu Järvinen, personal communication, 2023
  8.  Oikonomou, V. (2013), «όψις (opsis) The interpretation of the term from antiquity to contemporary theatrical reality», II All-Russian Scientific-Practical Conference «Sociality-Creating Function of Art and Problems of Sociocultural Rehabilitation», Moscow.
  9.  Oikonomou, V. (2013)
  10. Eugene Van Erven 2014 “COMMUNITY ART AND SOCIAL INCLUSION: FAR FROM A MATTER OF COURSE In proceedings of the ARTES conference ART as a vehicle for Education and Social inclusion https://artescommunity.eu/wp-content/uploads/2015/11/ARTES-2014-Florence-Conference-Proceedings.pdf