όψις (opsis) Käsitteen tulkinta antiikista nykyaikaan
kirjoittanut Vasilis Oikonomou THEAMA Inclusive Theater, Greece
Tämän teoriatekstin tarkoituksena on tuoda esiin termin ὄψις (opsis) tulkintaa Aristoteleen mukaan sekä avata sitä, miten uusi lähestymistapa termiin voi luoda keskeisen työkalun opetusmenetelmän uudelleenrakentamisessa vammaisille esiintyjille
On selvää, että tässä yhteydessä voi syntyä perusteltuja kysymyksiä:
- Mitä tarkoittaa tragedian kuudes osatekijä Aristoteleen mukaan, kun sitä käytetään Poetiikan tutkielmassa (Poetiikka 6.1450b16-17)? 1
- Mitä tämän käsitteen vaikutukset ovat nykyajan todellisuudessa?
Näiden keskeisten kysymysten tarkastelu edellyttää Aristoteleen teoksista laaditun luettelon huolellista tarkastelua, jossa korostetaan kohtia, jotka tuovat esiin esityksen arvon suhteessa yleisöönsä.
A) Käsitteen tulkinta Aristoteleen mukaan
Sifakis myönsi kyseisen ristiriidan: kun tätä termiä tulkitsee kirjaimellisesti ja näennäisesti oikein, johtuen Aristoteleen tulkinnan epäyhtenäisyydestä ja epäjohdonmukaisuudesta, ja vieläpä hänen tutkielmansa kyseisen luvun (Poetiikka) rajoissa. Scott sen sijaan ehdotti sanan kirjaimellista tulkintaa (” ottaen hänen sanansa todesta”). 2
Tällöin olisi paremmin ymmärrettävissä, milloin filosofi käytti käsitteiden ensisijaisia tai toissijaisia merkityksiä. 3
On silti kiistatonta, että A. ei ollut Poetiikassa määritellyt ὄψις:tä; tämä saa tutkijat kyseenalaistamaan sanan merkityksen sekä sen, onko Poetiikan kokonaisuudella “puhdasta” kirjallista arvoa vai antaako se ohjeita mihin tahansa esitykseen. Aluksi minun on yritettävä vastata kysymykseen “mitä on ὄψις” (opsis). Se käännetään yleensä “spektaakkeliksi”, ja Aristoteles näytti antavan sille saman merkityksen.
Otteessa Retoriikka (III 2.1405b16). Stanford väitti, että ilmaus τῇ ὄψει ἢ ἄλλῃ τινὶ αἰσθήσει piti sisällään mielikuvia asioista, jotka ovat miellyttäviä näölle, hajulle, maulle jne, toisin sanoen “mielen silmä”, sillä ὄψις on täysin samaistettu termin αἲσθησις kanssa Poetiikassa (7. 1451a7), on ehkä parempi selitys sille, mitä filosofi sanoi teoksessa Sielusta (Peri Psyche 3c 428a6): αἴσθησις μὲν γὰρ ἤτοι δύναμις ἢ ἐνέργεια, οἷον ὄψις καὶ ὅρασις.
Twining ajatteli, että ὄψις on teatterin näkyvä kokonaisjärjestely. Sifakis ja Scott olivat samaa mieltä, mutta eri näkökulmasta, että ὁ τῆς ὄψεως κόσμος (opsiksen maailma) on esityksen, esityksen, kokoonpano, jolle Sykoutris tunnisti kolme tehtävää:
“Erityisterminä filosofi sisällyttää siihen kaiken sen, mikä liittyy tragediaan teatteriesityksenä, nimittäin: 1) ohjaus, 2) näytteleminen ja kerronta, 3) lavastus ja näyttelijöiden puvustus; se, jota pidettiin σκευοποιός (naamioiden ja muiden näyttämötarvikkeiden valmistajam) työnä “. (oma käännökseni)
Antiikin Kreikassa tragedia on spektaakkeli, joka vaatii järjestystä (il est une vision qui nécessite une mise en ordre) . Lopuksi Billault toteaa aivan oikein, että spektaakkeli, tragedia ja runous muodostavat kolmion, joka on traagisen draaman perusta. 4
Tämä draama on monimutkainen ja täynnä jännitteitä sekä ristiriitoja, ja siinä on varmasti, kuten Scott mainitsi, spektaakkelin luomiseen tarvittava esitys, mutta Aristoteles valitsi filosofialleen ominaisen kognitiivisen realismin kautta välittyvän yleisilmeen, jota on henkilökohtaisen mielipiteeni mukaan kunnioitettava.
B) Uusi lähestymistapa käsitteeseen nykyaikaisessa esityksessä
On siis ilmeistä, että ὄψις (opsis) on antiikin kreikkalaisten filosofien mukaan pakollinen osa esityksen toteutumisprosessia. Spektaakkeli auttaa näytelmää tekemään vaikutuksen ja etenkin luo esityksen estetiikkaa ohjaajan tai koreografin henkilökohtaisen näkemyksen pohjalta. Esteettinen luomisprosessi ei edellytä ideaalia, vaan esityksen ainutlaatuista sovittamista, vain siten voidaan herkistää, viihdyttää ja saada aikaan tarkoituksenmukainen reaktio yleisössä. Ainutlaatuisuus luo täydellisyyttä. Monet tekijät – tekstuaaliset ja ei-tekstuaaliset – vaikuttavat siihen, että ὄψις on jokaisessa esityksessä ainutlaatuinen, mikä – deterministisen tulkinnan ohella – tekee vaikutuksen ja vastaa kysymykseen siitä, miksi jokainen näytelmä on toistettava. Tämä ei voi olla sattumanvaraista ja sen on ehdottomasti noudatettava sääntöjä, toisin sanoen taidetta. Teatterin tai tanssin luomista koskevat säännöt eivät aseta mitään rajoituksia visuaalisen aistimuksen tulokselle. “Materiaalin” (näyttelijät, tanssijat, rekvisiitta, tehosteet) ja sen konfiguraation tai paremminkin sen mallintamisen luoma esityksen ὄψις ohjaajan tai koreografin esteettisen käsityksen mukaan maailmalle. Nykyaikaisessa esityksen luomisessa “materiaali” valitaan muokattavaksi ilman, että se olisi koskaan valmiiksi muotoiltu.
C) ὄψις (opsis) keskeisenä välineenä vammaisille esiintyjille suunnatun opetusmenetelmän uudelleenrakentamisessa.
Tämä uusi lähestymistapa termin ὄψις tulkintaan, jossa korostetaan ainutlaatuista verrattuna ihanteeseen ja painotetaan sitä, miten materiaalin kohtauksen muovattavuus mahdollistaa teatterillisen menetelmän rekonstruktion vammaisissa esiintyjissä. Jokaista vammaista esiintyjää olisi pidettävä erityisenä “materiaalina”, joka edistää kohtauksen ainutlaatuista järjestelyä, kun taas opetusmenetelmä (mallintaminen) määrittää sen tehokkuuden ja toimivuuden asteen. Sitä, mitä kukin vammainen esiintyjä voi tarjota, ei pitäisi tulkita määrällisesti vaan ainutlaatuisena tekona, joka auttaa tekstin tai idean dramatisoinnissa ilman, että ohjaaja/koreografi ja yleisö tuntevat itsensä rajoittuneiksi.
Näin ollen vammaisten esiintyjien on työskenneltävä ammattimaisesti siten, että he ilmentävät rooleja/ideoita, jotka eivät ole heidän vammansa luontaisia elementtejä, vaan ilmentävät rooleja/ideoita, joille on ominaista kunkin näytelmän tai koreografian vastaavien dramaattisten hahmojen tuottama kinesiologia ja energia.
D) Johtopäätös - termin uuden lähestymistavan osuus.
ὄψις (Platonin mukaan visuaalinen virta) tarkoittaa sitä, että yleisöllä on enemmän tarvetta keskittyä uudelleen vammaisiin esiintyjiin. Yleisön yhteensovittaminen ja hyväksyminen vammaisten ammattitaitoisten esiintyjien läsnäollessa näyttämöllä on edelleen vaikea tehtävä. Aristoteles mainitsi, että πρῶτον μὲν ἐξ ἀνάγκης ἂν εἴη τι μόριον τραγῳδίας ὁ τῆς ὄψεως κόσμος (Poetiikka 1449b31- 32), koska πράττοντες ποιοῦνται τὴν μίμησιν mutta jäljittely ei saisi olla ihanteellista kopiointia, vaan tämän maailman ainutlaatuista tallentamista. Tällä kriteerillä vammaiset ihmiset voivat olla “dionysian technitai” (esiintyjiä).
__________________
- Poetics 6.1450b16-17: ἡ δὲ ὄψις ψυχαγωγικὸν μέν, ἀτεχνότατον δὲ καὶ ἥκιστα οἰκεῖον τῆς ποιητικῆς Opsis, while highly effective, is yet quite foreign to the art and has nothing to do with poetry.
- Sifakis (2009) 19.
- Scott (2000) 18.
- Scott (2000) 16-18, 30-31.
- Sykoutris (1937) 119.
- Billault (2001) 44.
- Billault (2001) 59.
- Scott (2000) 16.
- Performers (Diomysiac technitai were performers who gathered around Dionysus).
Lähdeluettelo
Billault A. (2001),“ Le spectacle tragique dans la Poétique d’Aristote”, in A. Billault and C. Mauduit (ed.) Lectures antiques de la tragédie grecque, Actes de la Table-ronde du 25-11-1999 (Lyon), 43-59.
Bonitz, H. (1870), Index Aristotelicus, Berlin.
Else, G. F. (1957), Aristotle’s Poetics: The Argument, Cambridge.
Grube, G. M. A. (1995), Ο Αριστοτέλης για την ποίηση και το ύφος, μετ. Γ. Χρυσάφης, Αθήνα.
Halliwell, S. (1986), Aristotle Poetics, London.
Kassel, R. (1965), Aristotelis de arte poetica liber, Oxford.
Kalfas, Β. (1995), Plato Timaeus, Polis Editions, (in greek), Athens.
Lucas, D.W. (1968), Aristotle Poetics, Oxford .
Reeves Ch. H. (1947), Studies in the technical terminology of the Poetics of Aristotle, Cincinnati.
Scott G. (2000),“The Poetics of performance, The necessity of spectacle, music and dance in Aristotelian tragedy”, in S. Kemal and I. Gaskell (ed.) Performance and authenticity in the arts (Cambridge), 15-48.
Sifakis, G. Μ. (2009), “Ερμηνεία και παρερμηνείες της Ποιητικής του Αριστοτέλη”, Αριάδνη 15, 13-26.
Stanford B.W. (1936), “The Quality of ὌΨΙΣ in Words”, The Classical Review 50, No. 3, 109-112.
Sykoutris, Ι. (1937), Aristotle’s Poetics, trnsl. by S. Μenandros, edited by Ι. Sykoutris, Athens.
