TANSSI VIESTINNÄN VÄLINEENÄ

Kirjoittaja: Vera Varhegyi

Élan Interculturel

Yhteenveto

Johdanto: tanssi viestinnän välineenä?

Mitä on viestintä?
Viestintä ja konteksti: millä tavoin viestintä ei ole erotettavissa asiayhteydestä, jossa se tapahtuu.
Ihmiset, jotka viestivät: johdatus relationaaliseen ruumiilliseen viestintään
Kehollisen viestinnän sanasto ja sen monimuotoisuus.
Kehollisen viestinnän sanasto – konvergenssi ja divergenssi

Johdanto: Tanssi viestinnän välineenä?

Ajatus siitä, että tanssi on viestinnän muoto, ei yllätä ketään. Se saattaa olla jopa itsestäänselvyys. Käännetään siis ajatus toisinpäin: sen sijaan, että tutkittaisiin, mitä viestinnän elementtejä tanssissa on, tarkastellaan, mitä tanssi voi opettaa meille viestinnästä.

Me CONTACT -tiimin hankekumppanit koemme tämän kysymyksen niin mielenkiintoiseksi, että yksi ensimmäisistä tehtävistämme on omistettu sen tutkimiselle: miten tanssi voi auttaa meitä kommunikoimaan tilanteissa, joissa ihmiset ovat yleensä haluttomia tekemään niin pelkojen, ennakkokäsitysten tai nolostumisen riskin vuoksi.

Vammaisen ja vammattoman henkilön kohtaaminen on ilmeisesti tällainen tilanne: molemmat voivat olla huolissaan siitä, etteivät toimi oikein, pelkäävät tai nolaavat toisen. On tietysti helpompaa välttää vuorovaikutustilanne kokonaan. Tällaiset pelot näyttävät olevan yksi syy vammaisten nuorten syrjintään ja eriytymiseen yhteiskunnasta.

Tanssin käyttäminen tällaisessa yhteydessä voi aluksi vaikuttaa ristiriitaiselta: eikö meidän pitäisi sen sijaan pyrkiä löytämään viestintämuoto, joka peittää kehot ja fyysisen vammaisuuden sen sijaan, että asettaisimme kehon vahvasti huomion keskipisteeseen? Meidän mielestämme tällainen “välttelevä” lähestymistapa tekee vammaisuudesta entistäkin suuremman tabun ja antaa ymmärtää, että vammaisissa henkilöissä on jotakin vikaa ja että heidän / meidän pitäisi toimia ikään kuin emme havaitsisi sitä. Sen sijaan haluamme mennä sen yli ja toivottaa erilaisuuden tervetulleeksi sellaisena kuin se on,jotta voisimme olla yhteydessä toisiimme. Mutta onko aito vuorovaikutus edes mahdollista? Voisiko viestintä todella olla “vastaus tuskallisiin jakolinjoihin minän ja toisen, yksityisen ja julkisen sekä sisäisen ajattelun ja ulkomaailman välillä” (Durnham 1999:2)? Miten?

Mitä viestintä on?

“Ensimmäinen mielikuva, joka tulee mieleemme, kun puhumme viestinnästä, on nuoli, joka kulkee henkilöltä toiselle. Nuoli tarkoittaa viestin, yleensä sanallisen viestin, tarkoituksellista siirtämistä lähettäjältä vastaanottajalle. Jälkimmäisestä voi tietysti tulla lähettäjä ja niin edelleen”.

(Winkin 2001:25)

_____________________________________

Shannon-Weaverin malli sellaisena kuin Yhdysvaltain Teknologian arviointivirasto (Office of Technology Assessment) on sitä luonnehtinut. OTA – Global communications: opportunities for trade and aid, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=4024750

https://en.wikipedia.org/wiki/Shannon-Weaver_model

Yllä olevassa kuvauksessa ja havainnekuvassa tuodaan esiin Shannonin ja Weaverin ehdottamaa viestintämalli, jota kutsutaan “kaikkien mallien äidiksi” sen erittäin laajan käytön vuoksi. Ei ole sattumaa, että mallia ehdotettiin vuonna 1949: ideat ja metaforat saavat usein vaikutteita sen hetken hallitsevista keksinnöistä, tässä tapauksessa lennättimestä.

Tutustutaanpa lyhyesti kolmeen tärkeimpään perusolettamukseen:

Lähettäjä, vastaanottaja ja viestintätoiminta ovat riippumattomia ympäristöstä- lukuun ottamatta satunnaisia häiriötekijöitä eli “melua”, jota saattaa esiintyä.
Lähettäjä ja vastaanottaja ovat toisistaan riippumattomia, ne ovat erillisiä kokonaisuuksia.
Se, mikä niiden välillä kulkee, on informaatiota – “viestintä on yksinkertaisesti tiedon siirtämistä paikasta, henkilöltä tai ryhmältä toiselle”.

Koemmeko, että tämä malli tavoittaa sen, mikä “viestinnässä” on kaikkein kiinnostavinta? Laitetaanpa tämä malli ja sen kolme oletusta testiin tanssilattialta tulleiden kokemuksiemme kanssa. Tätä tutkimusta varten olisi merkityksellistä, jos muistaisit, milloin viimeksi olit tanssilattialla toisten kanssa. Tuntuiko sinusta, että olit sitoutunut heidän kanssaan? Olitteko yhteydessä toisiinne? Oliko jotain erityistä “tietoa”, jota välititte muille? Kuinka riippumaton olit ympäristöstä?

Viestintä ja asiayhteys: erillisiä vai toisiinsa kietoutuneita?

“Olin viimeksi tanssilattialla viikko sitten. Kyseessä oli eräänlainen vapaa tanssi, jota kutsutaan “5 rytmiä”: siinä ei ole askeleita, ei koreografiaa, ei käsitystä oikeasta tai väärästä liikkeestä. Juuri tämä erityinen ympäristö mahdollistaa sen, että me kaikki voimme liikkua haluamallamme tavalla. On selvää, että vapaasti liikkuminen ei sovi Zumba-tunnille. Tämän lisäksi on vielä musiikki. Jopa ilman askelia ja koreografiaa musiikki on läsnä liikkeissä: niiden rytmi, muoto ja tunnelma.”

Yleisesti ottaen meillä ihmisillä on taipumus yliarvioida riippumattomuuttamme ympäristöstämme – mahdollisesti se on keino tuntea itsemme “vapaiksi”, omata “vapaa tahto”. Mutta ajattelepa tätä: teemme päivittäisiä askareitamme kivenmurikalla, joka syöksyy lähes 30 kilometrin sekuntinopeudella auringon ympäri. Päivittäiset heräämis- ja nukkumissyklimme on viritetty planeettamme pyörimiseen sen oman akselinsa ympäri. Luustomme ja lihaksistomme reagoivat tämän planeetan painovoimaan (meillä olisi vaikeuksia liikkua suuremmilla planeetoilla, ja pitkä oleskelu pienemmässä painovoimassa saisi meidät menettämään luumassamme). Geeneissämme on jälkiä yli miljardi vuotta vanhasta sukupuusta. Kehomme ei selvästikään ole riippumaton fyysisestä ympäristöstä. Ja sitten ajatellaan kulttuuriympäristöjä: tapa, jolla esittelemme itsemme, tapa, jolla pukeudumme, tapa, jolla käytämme esineitä, kieli, jota puhumme, kohteliaisuusrituaalit, joita käytämme, ovat kaikki riippuvaisia kulttuureistamme. Jos “kulttuuri” poistetaan, olisi yhtä mahdotonta kuvitella viestintää kuin kuvitella ihmistä ilman maapalloa.

Winkinille viestintä ei itse asiassa ole mitään muuta kuin kulttuurin esittämistä. Se on tapa, jolla kulttuurinen ympäristö ilmenee meidän kauttamme. Näennäisen merkityksetön sattumanvarainen kohtaaminen naapurien kanssa rappukäytävässä on tilaisuus vahvistaa suhdettamme ja yhteyttämme samaan kulttuuriin. Sopivien sanojen ja eleiden avulla löydämme paikkamme koreografiassa, joka aina toistuu tietämättämme.

Mutta entä jos kohtaamani toinen on todella se “toinen”? Jos emme kuulu samaan kulttuuriin, vaan eroamme toisistamme sukupuolen, iän, luokan, kansallisuuden, kykyjen tai rodun asettamien rajojen kautta?

Ihmiset, jotka viestivät: johdatus relationaaliseen ruumiilliseen viestintään

“Yhdessä vaiheessa ohjaaja pyytää meitä kääntymään jotakuta kohti ja tanssimaan pareittain. Kategorisointien sietämätön väistämättömyys pakottaa meidät toimimaan: sekunnin murto-osassa tiedän, että se, jonka puoleen käännyin, on mies tai vanhempi nainen, musta nainen, vammainen henkilö… Tapahtuisi tämä kohtaaminen ulkona tai kahvilassa, ensimmäinen kysymys, jonka kysyisin pariltani, perustuisi kaikkeen siihen, mitä tiedän tai mitä uskon miehistä, vanhemmista naisista, mustista naisista, vammaisista jne. Vaikka en haluaisikaan sen olevan niin. Onneksi olemme tanssilattialla. Sekunnin murto-osa sen jälkeen, kun kategorisointi tapahtuu, toisen ele saa minua mukaan, ja vastaan hänelle. Jos olemme onnekkaita ja tarkkana, niin tanssi valtaa meidät, se tanssittaa meitä.”

“Tässä on toinen tilanne: Suljen silmäni. Olen tietoinen siitä, että ilma liikkuu sisään ja ulos hengitykseni mukana, tunnen painoni, aistin liikkeeni, minulla on kiistaton ymmärrys kehoni ääriviivoista, rajoista sen välillä, missä olen ja missä en ole. Olen yksin. Kun avaan silmäni, ensimmäinen ihminen, jonka näen, on virittynyt liikkeisiini. Hän tanssi kanssani, peilaten ja korostaen eleitäni. Tanssimme yhdessä. Kuinka todellista näennäinen yksinäisyyteni siis oli?”

Durnhamin (1999) mukaan lähettäjän ja vastaanottajan riippumattomuuden ja erillisyyden korostaminen saattaa heijastaa enemmänkin sitä, miten länsimaiset tieteilijät tuottivat teoriansa (istumalla yksinäisinä instituutioidensa norsunluutornissa) kuin todellisia viestintäprosesseja. Emme väitä, etteivät ihmiset olisi olemassa erillisinä olentoina (vaikka buddhalaiset kollegat saattavatkin väittää niin). Ennemminkin haluamme nostaa esiin, että kun on kyse viestinnästä, “kaikki se, mikä on meille ihmisille merkityksellistä, juontuu ihmisten välisestä yhteistoiminnan ja yhteiskehittämisen prosessista” (Gergen 2009:87). Kun ihmiset ryhtyvät viestimään toistensa kanssa, he määrittelevät suhteensa ja luovat uudenlaisen itseymmärryksen (Fogel 1993:11). Lyhyesti sanottuna viestintätilanne muuttaa heitä: heistä tulee hieman erilaisia kuin mitä he olivat hetkeä aiemmin. Luonteemme on dialoginen. Jokainen meistä muodostuu moniäänisyydestä, minä-positioista, jotka on luotu vuoropuheluissa todellisten ja kuvitteellisten yksilöiden ja ryhmien kanssa varhaisesta lapsuudesta lähtien. Ensimmäiset vuoropuhelumme ovat täysin sanattomia ja mahdollisesti jopa mielensisäisiä: ymmärrämme, että voimme aistia ja nähdä oman käden. Sitten opimme käymään dialogia muiden kanssa, ensin sanattomasti ja lopulta myös sanoin (Fogel 1993). Sanat monipuolistavat lopulta dialogiamme, mutta emme koskaan lakkaa olemasta dialogisia ruumiillisella tavalla: vaikka sanoja olisikin, keho on aina läsnä. “Eläminen tarkoittaa osallistumista dialogiin: kysymysten esittämistä, kuuntelemista, vastaamista, suostumista ja niin edelleen. Tähän dialogiin ihminen osallistuu kokonaan ja koko elämänsä ajan: silmillään, huulillaan, käsillään, sielullaan, hengellään, koko ruumiillaan ja teoillaan” (Bakhtin 1984:293).

Kehollisen viestinnän sanasto ja sen monimuotoisuus.

Nykyään on olemassa yli 7000 luonnollista kieltä, joilla kaikilla on omat sanastonsa, joita olisi mahdotonta luetella. Kenelläkään meistä ei ole harhakuvaa siitä, että meidän pitäisi ymmärtää sellaisen kielen sanoja, jota emme puhu. Kehoviestintä on hieman erilaista: kehomme muodot, toiminnot ja liikkuuvuus ovat hyvin erilaisia, mutta käytettävissämme oleva sanasto vaikuttaa paljon yksinkertaisemmalta ymmärtää. Niinkin paljon, että joskus meillä on taipumus olettaa, että meidän pitäisi ymmärtää toistemme kehonkieltä, että sen pitäisi olla jotenkin universaalia. Moninaisuuden käsite on kuitenkin laajempi kuin me luulemme. Alla olevan luettelon avulla pyrimme esittämään, mitä voidaan pitää kehon viestinnän sanastona. Ennen kuin aloitat lukemisen, muistathan vielä yhden eron sanallisen ja kehollisen viestinnän välillä. Voi olla oikea tapa lausua “eye” englanniksi tai “silmä” suomeksi, mutta ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa ottaa katsekontaktia.

Katsekontakti syntyy, kun katsomme toisiamme silmiin samalla hetkellä. Ei ole tarkkaa tietoa siitä, milloin katsekontaktista tuli niin viestinnän tapa länsimaissa, mutta tiedämme, että “katsekontaktin” käsite yleistyi 60-luvulla. Nykyaikaisissa länsimaisissa yhteiskunnissa suora katsekontakti on merkki luotettavuudesta ja itseluottamuksesta. Se on myös ensikohtaamisen ja flirttailun ensisijainen leikkikenttä. Yleisenä oletuksena on, että opimme katsekontaktin jo melko varhain: pikkulapset alkavat ottaa katsekontaktia 6 kuukauden iässä. Tämä on niin tärkeä toimintapa, sillä jos yksivuotiaat lapset välttelevät katsekontaktia, on se syy epäillä tiettyjä diagnooseja (esim. ASD). Suora katsekontakti ei kuitenkaan ole läheskään universaali toimintamalli: monissa kulttuureissa kunnioittavaan ja kohteliaaseen käytökseen kuuluu, että katse ohjataan alaspäin ja suoraa katsekontaktia vältetään.
Eleet ovat muotoja ja liikkeitä, jotka syntyvät yleensä käsien, pään ja käsivarsien avulla.
Asennoilla tarkoitetaan koko kehon ottamia muotoja.
Kasvojen ilmeillä tarkoitetaan kasvojen liikkeitä ja irvistyksiä
Haptisuudella / kosketuksella tarkoitetaan kosketusta kosketusaistimme kautta. Kosketus on ensimmäinen aisti, jonka vauvat kehittävät, ja sen puuttuminen näyttää merkitsevän paljon suurempia vaikeuksia kuin näön tai kuulon menettäminen. Kulttuuriset erot ovat suuria, kun säädellään sitä, milloin ja miten voimme koskettaa toisiamme ja mitä kehon osia voimme koskettaa missäkin suhteessa.
Proksemiikassa tutkitaan ihmisten fyysistä etäisyyttä, joka vastaa aina tiettyä suhdetta. Näillä etäisyyksillä on tietysti valtava kulttuurinen vaihtelu.
Kronematiikka eli ajan ja rytmin kestoa koskevat odotukset vaikuttavat nopeuteemme, tapaan, jolla vuorottelemme liikettä ja paikallaanoloa, siihen, millaisissa rytmeissä tunnemme olevamme kotona ja millaisissa olemme vieraita.
Fyysinen ulkonäkö on myös osa kehon viestintää: miten esittelemme itsemme? Miten pukeudumme? Mitä kehonosia pidämme yksityisinä ja mitä julkisina? Kulttuurien välillä on jälleen valtavia eroja, jotka liittyvät hyvin paljon säädyllisyyteen. Aivan kuten kansallisuus tai uskonto, myös henkinen ja fyysinen vammaisuus voi vaikuttaa siihen, minkä kehonosan haluamme piilottaa ja minkä näytämme ja mihin on mielestämme lupa koskea.
Myös esineillä tai objekteilla voi olla merkitystä viestinnässä. On suuri ero sillä, seisommeko tuolilla puhuessamme vai istummeko sen päällä. Miten suhtaudumme toistemme erilaisiin apuvälineisiin, kuten pyörätuoliin?
Myös esineiden tai ihmisten järjestelyillä on merkitystä. Ajatelkaa vain, miten erilaista on seistä ympyrässä, jossa kaikki näkevät toisensa, tai rivissä, jossa viimeinen rivi näkee vain kaikkien muiden selän.

Viestinnän käsikirjassa kaikki edellä mainitut elementit luetellaan yleensä “viestintävälineinä”, jotka analyyttisessä ajattelussamme erotetaan viestinnän “sisällöstä”, eli viestistä, sen merkityksestä. Mitä siis tapahtuu tanssissa, jossa illuusio tiiviistä, valmiista viestistä (kuten: mitä syömme illalliseksi tänään?) haihtuu liikkeiden ja reaktioiden spontaaniuteen? Viesti ja merkitys ovat edelleen olemassa, mutta ne vapautuvat tulevaisuutta ja menneisyyttä koskevista kertomuksistamme ja keskittyvät nykyhetkeen: keitä me olemme tässä hetkessä? Miten ympäristö (musiikkimaisema, muiden läsnäolo) muuttaa meitä? Ja ennen kaikkea, keitä me olemme suhteessa toisiimme?

Kehollisen viestinnän sanasto

Se, keitä me olemme suhteessa toisiimme, vuorovaikutusuhteemme, neuvotellaan jatkuvasti kaikissa vuorovaikutustilanteissa. ‘Communication accommodation theory’ (Giles, Ogay 2007) auttaa meitä hahmottamaan, miten tämä tapahtuu. Teoria havainnoi merkkejä “sopeutumisesta”, tästä ” jatkuvasta liikkeestä toisia kohti ja toisista poispäin”. Konvergenssi on liikettä kohti toista, etäisyyden pienenemistä välillämme. Konvergenssia havainnollistaa hienosti ihmisten välisen koordinaation ja synkronian muodot, joissa vuorovaikutuksessa olevat ihmiset koordinoivat hengityksensä rytmiä, peilaavat toistensa eleitä jne. (Chartrand & Bargh, 1999). Verbaalisella tasolla konvergenssiin voidaan päästä omaksumalla toisen sanastoa, mielikuvia ja metaforia sekä henkilökeskeisillä viesteillä, joissa otetaan huomioon toisen mieltymykset, sanat, tyyli jne. Divergenssissa sitä vastoin korostetaan keskustelukumppanien välisiä eroja, merkitään erimielisyyttä, tarvetta olla erillinen, merkitään omaa erityisyyttä ja vakuutetaan itseään. Säilyttäminen (maintenance) merkitsee sitä, että ihminen pysyy alkuperäisessä viestintätyylissään. Nämä standardit näkyvät kaikilla edellä tarkastelluilla viestintäkäyttäytymisen tasoilla, olipa kyse sitten verbaalisesta tai nonverbaalisesta käyttäytymisestä, ostoskeskuksessa tai tanssilattialla.

Tässä yhteydessä on tärkeää ymmärtää, että “konvergenssi-lähentyminen” ei välttämättä ole hyvä asia, kuten ei myöskään “divergenssi-etääntyminen”. Emme voi aidosti lähentyä toisiamme jatkuvasti: täydellinen sulautuminen, kuten täydellinen ymmärtäminen ja liukeneminen toisiimme, ei ole pelkästään mahdotonta, vaan todennäköisesti myös sietämätöntä – vaikka sen vetovoima ja lupaus onkin houkutteleva (kysy vaikka vastarakastuneilta). Mutta tämä ei välttämättä ole huono uutinen. “Se, että emme voi koskaan kommunikoida enkelien tavoin, on traaginen tosiasia, mutta myös siunaus. Järkevämpi näkemys on yhteydenpidon toteutumisen onnellinen mahdottomuus. Kommunikaation epäonnistuminen ei tässäkään tapauksessa tarkoita sitä, että olemme yksinäisiä zombeja, jotka etsivät sielunkumppaneita: se tarkoittaa, että meillä on uusia tapoja olla yhteydessä toisiimme ja luoda maailmoja toisiimme.” (Durham Peters 1999)

Tanssilattialla voimme siis seurata toisen rytmiä ja liikkeitä, tulla hänen peilikuvakseen ja tarjota toiselle vahvistuksen siitä, että hänet nähdään, arvostetaan ja tunnustetaan. Mutta jos jumiudumme peilin rooliin, toinen voi tuntea tukehtuvansa; hän menettää autonomiansa, vapautensa meistä. Liika tunnustaminen voi muuttua vankilaksi. Vuorottelemalla konvergenssin hetkiä (kun suuntaan itseni toisen mukaan) ja divergenssin hetkiä (kun teen jotakin täydentävää) sekä ylläpidon hetkiä (kun liikun vaistoni mukaan reagoimatta toiseen) voidaan antaa toiselle itsemääräämisoikeus valita vuorostaan konvergenssi ja vakiinnuttaa jonkinlainen vastavuoroisuus (vastavuoroinen tunnustaminen). Tämä vuorottelevien liikkeiden ja itsenäisten liikkeiden vuorottelu toista kohti tarjoaa meille myös mahdollisuuden edetä sinne, minne emme ole aiemmin käyneet, sekä parisuhteessa että tanssissa.

Viitteet

Afifi, W. A. (2007). Nonverbal communication. In Whaley, B. B., Samter, W. (Eds.), Explaining communication: Contemporary theories and exemplars (pp. 39–59) Lawrence Erlbaum Associates Publishers NJ.

Bakhtin, Mikhail M. Problems of Dostoyesky’s Poetics. ed. and trans. Caryl Emerson. Minneapolis: University of Minnesota P, 1984.

Chartrand, T. L., & Bargh, J. A. (1999). The chameleon effect: The perception–behavior link and social interaction. Journal of Personality and Social Psychology, 76(6), 893-910.

Durham Peters, J. (1999) “Speaking into the Air – A History of the Idea of Communication” Chicago: University of Chicago Press

Gergen, K.J. (2009) Relational Being, Beyond Self and Community. Oxford: Oxford University Press

Giles, H. Ogay, T. (2007). Communication Accommodation Theory. In Whaley, B. B., Samter, W. (Eds.), Explaining communication: Contemporary theories and exemplars (pp. 39–59) Lawrence Erlbaum Associates Publishers NJ.

Winkin, Y. (2001). Anthropologie de la communication. De la théorie au terrain. Paris : Editions du Seuil